Liikunnallisen pääsiäisen ja yhden kokonaisen työpäivän jälkeen auton keula kulki määrätietoisesti kohti pohjoista ja Lyngenin hohtavia lumia. Ensimmäinen päivä piti olla vain totuttelua skinnailuun, mutta siitäkin muodostui ihan täysi päivä. Kiikuimme alhaalla vallitsevasta kelistä huolimatta Kavringstindenin toppiin. kuin tilauksesta keli juuri sen verran aukesi, että näimme jotenkuten laskea itäpuolen rännin. Lasku oli muikea. En edes ymmärtänyt ottaa minkäänlaista reittiä piirtävää vekotinta mukaan, joten siitä reittiä nyt vai ei ole.

Seuraava aamu valkeni puolipilvisenä ja puolesta päivästä eteenpäin hyvä ystävä yr.no lupasi selkeää. Ajoimme Sofiatindenin juurelle, reppu selkään ja menoksi. Aurinko lämmitti aika ajoin melko tavalla. Alhaalta katsoen reitti oli selkeä. Kumpare näytti kylpevän uuden lumen verhoamana ja kuulosti ihan huutelevan ylemmäksi. Lumi tuntui jo muutaman sadan metrin jälkeen makialta. Nousimme ymmärtääkseni aika tavalla normireittiä huippunousun tuntumaan. Elämysmatkalaisilla kun elämä ei aina ole helppoa, niin emme valinneetkaan näkyvää ränninreunaa loppunousuksi vaan jatkoimme nousua skinnaten huipun eteläpuolelle kiertäen huippua. Pintavyöryjä oli ollut aika tavalla, mutta jatkoimme kuitenkin nousua ylös kunnes jyrkkyys ylitti pelivälineiden pidon. Sukset ja laudat reppuun ja matka jatkui työläästi ylöspäin monoilla lipsutellen ja pysähtyi lopulta arvioon järjettömyydestä. Sanottu; ”Tämä on siinä rajoilla onko tämä enää kivaa, mutta kyllä tämä kivaa on..vielä”.  Toppiin ei tällä kertaa ihan päästy (about 80m vajaa) ja pääseehän sinne tuostakin kun ottaa raudat ja hakun mukaan ja mielellään köyden. Elämysmatka mikä elämysmatka. Lasku sen sijaan takaisin alas oli aivan huikea.